Tekstit

Pelottaa, diagnoosilla vaikea masennus

Kuva
My diary  Mä oon ollut tosi huonossa  kunnossa jo pitkään.  Alkoi tuntumaan, että pää leviää ja menetän itseni hallinnan. Pelottava ajatus.  Epämääräisiä pelkotiloja. Kuvittelin näkeväni jotain, kuulevani jotain, tuntevani jotain. Jotain sellaista, mitä ei oikeasti ollut. Ahdistus oli kovaa, fyysistä. Se sattui, koko kroppa oli kipeä.  Ajatukset laukkasivat ja pää täyttyi muistoista. Ikävistä, pelottavista muistoista. Pahimmat ajatukset ja muistot olivat itsemurhasta. Muistot siitä, kun halusin kuolla. Halusin pois tästä tuskasta. Halusin kivun loppuvan. Muistan valtavan hädän  ja avuttomuuden.  Epätoivon. En saanut niitä muistoja  pois päästäni omin avuin  ja hain apua. Onneksi,  vaikka vaikeaa se oli. Noin kuukausi sitten lääkitystä muutettiin ja nyt alkaa vointi kohenemaan. Onneksi. Pelkäsin oikeasti, että käy huonosti.  Mitä se tarkoittaa, että  käy huonosti?  En tiedä tai osaa itsekään sitä sanoa. Tulee tunne, että en selviä. Että pelottaa. Pelkään itseäni, ajatuksiani, muistojani

Tyhjät ja yksinäiset kädet

Kuva
Kädet,  tyhjät ja yksinäiset.  Kerran ne hoivasivat  ja pitivät hyvänä.  Kerran ne saivat  rakkautta ja suudelmia.  Kädet,  kuivat ja karheat.  Ei ole ketään, joka rakastaisi. Ei ketään, jota rakastaa.  Kyyneleet.  Ne tippuvat tyhjiin käsiin,  lämpimät, suolaiset kyyneleet.  On edes jotain, mikä lämmittää. 

Järkyttävän huono olo, diagnoosilla vaikea masennus

Kuva
My diary  Järkyttävän huono olo.  Mulla on   psykiatrille aika 23. huhtikuuta. Vasta. Jokainen päivä on yhtä tuskaa. Jokainen tunti tuntuu päivän pituiselta. Minuutti minuutilta minun on yhä vaikeampaa hengittää.  Lupasin hoitajalle, että menen päivystykseen, jos tuntuu, etten jaksa, etten omin voimin selviä. Ahdistaa. Mietin, miksi en hakenut aikaisemmin apua. Kun kävin eka kerran 7 viikkoa sitten terveyskeskuslääkärin luona, kaunistelin taas asioita, enkä saanut sanotuksi, että nyt on hätä. Olisin jo käynyt psykiatrilla ja saanut apua, jos olisin saanut suuni auki ja pyytänyt. Miten voikin olla vaikeaa myöntää, että on paha olo. Tai kyllähän sen myöntää, itselleen. Sen ääneen sanominen on vaikeaa. Siitä tulee silloin oikeasti totta ja se pelottaa.  Kaikki tuntuu kamalalta, kaikki tuntuu ahdistavalta. Koko elämä ahdistaa. Olen flegmaattinen,  mikään ei kiinnosta,  mitään en saa aikaiseksi,  pelkkä ajattelu vie voimat.  Häpeän tunteet pyörii päässä.  Muistaa kaikki typeryydet,  mokat,

Ruosteinen lukko, diagnoosilla vaikea masennus

Kuva
My diary  Minussa on ovi, joka on lukittu isolla riippulukolla. Lukko on raskas ja se on ruosteessa. Sen rosoinen pinta raapii kipeästi jättäen kirveleviä naarmuja sieluuni.  Minussa on ovi, jonka haluaisin aukaista ja kurkistaa, mitä siellä on, mutta pelkään tehdä sitä, koska tiedän, että siellä odottaa paha. Laitan korvan ovea vasten ja tunnen kuinka se sykkii. Sykkii kuin sydän, kiivaasti, epätasaisesti. Kuuntelen ja yhtäkkiä tajuan, että se on minun sydän, joka hakkaa epätoivoisesti. Minut valtaa paniikki ja alan juosta. Juoksen kuin viimeistä päivää katsomatta taakseni, toivoen, että ovi ei seuraa. Mutta se seuraa raskaana, uhkaavana, ja minä pysähdyn haukkoen henkeäni.  Minä tärisen ja kyyneleet valuvat pitkin poskiani. Mitä minä kuvittelin? Että pääsen pakoon ovea? Ihan turhaa juosta, ihan turhaa paeta.  En pääse pakoon, koska oven takana on menneisyys ja se odottaa pääsyään ulos. Toivon, että lukko kestää.  En ole valmis kohtaamaan  sitä, mitä siellä on, en nyt.  En vielä. Josk

Solujen helinää

Kuva
Tänään minusta puuttuu palasia.  Minussa on aukkoja,  ja niistä aukoista  virtaa jotain minusta pois.  En kuule enää helinää sisältäni.  Kuulen vain äänettömän tyhjyyden.  Mitä minun pitäisi tehdä, että saisin puuttuvat palaset takaisin ja kuulisin jälleen lohduttavaa solujen helinää? 

Jaksaa! Jaksaa! diagnoosilla vaikea masennus

Kuva
My diary  Mä oon tällä hetkellä henkisesti aika lopussa.  Elämällä ei ole kauheasti nyt annettavaa ja tätä tunnetta on  jatkunut kuutisen viikkoa ja sinä aikana olen ollut useamman kerran terveyskeskukseen yhteydessä.  Alkoi tuntua, etteivät tajua kuinka huonossa kunnossa olen.  Tai sitten, mulle tyypilliseen tapaan ,  en selvästi ilmaissut, miten paha olo mulla on ja tarvitsen oikeasti nyt apua.  Koska enhän mä nyt voi mitenkään myöntää, että olen romahtamassa! Sitkeästi pieni ääni edelleen huutaa sisällä, että pidä kulissit pystyssä!  Kaikki on hyvin vaikka sielu märkänis. Juu ei. Se oli entisessä elämässä. Nyt ollaan tässä ja haetaan apua, koska sitä tarvitaan.  Olen odottanut, että tk-lääkäri konsultoi mun lääkäriä psykiatrian puolella, joka oli mun hoitava lääkäri, kun hoitosuhde oli siellä.  Kovin on hidasta touhua.  Mulla ei siis ole ollut noin vuoteen hoitosuhdetta psykiatriselle puolelle.  Olin jo ennestään tosi skeptinen ja vähän epätoivoinenkin, koska pelkäsin, että avunsaan

Laimeaa

Kuva
En uskonut,  että tällainen päivä tulisi.  Että tulisi päivä,  jolloin kaikki on laimeaa.  Ei mustaa, ei valkoista.  Ei edes harmaata.  Vain laimeaa.  Vihaan tätä päivää. Inhoan.  Kunpa joku veisi minut  tästä päivästä pois.  Veisi jonnekin ja  unohtaisi sinne.  Ja se laimea jäisi tähän.  Juuri tähän,  enkä enää koskaan näkisi sitä. 

Kohti valoa, diagnoosilla vaikea masennus

Kuva
My diary  Siitä on aikaa, kun olen viimeksi tänne kirjoitellut. Kadotin kirjoittamisen ilon.  Syksy oli raskasta aikaa ja masennus paheni viikko viikolta. Vuoden vaihteen jälkeen alkoi raju alamäki. Pelkäsin, että teen jotain tyhmää, koska olo oli omituinen ja pelottava.  Aamuisin unen ja valveen välimaastossa tunsin kuinka toivottomuus täytti pään ja mielen sielua myöten. Sinnittelin ja lopulta ymmärsin hakea apua.  Otin yhteyttä terveyskeskukseen ja minulle tehtiin kiireellinen lähete psykiatrian keskukseen.  Aikaa odotellessa saan käydä juttelemassa tk:n psykiatriselle sairaanhoitajalle.  Mieli on nyt rauhallisempi ja toiveikaskin, koska tiedän saavani apua. Ehkä tämä auttaa myös löytämään kirjoittamisen ilon uudestaan. Toivottavasti tästä alkaa matka kohti valoa.

Kuiskaus

Kuva
En sano sitä ääneen.  Kuiskaan sen.  Kuiskaan niin hiljaa,  että se kuiskaus  paiskautuu pitkin seiniä.  Kolisten niin,  että se särkee korvat  etkä kuule mitään  muuta kuin sen  kuiskauksen.  Kuiskauksen,  joka olisi pitänyt sanoa ääneen. 

Vuosi 2020, diagnoosilla vaikea masennus

Kuva
My diary  Vuosi 2020. Mulle se oli koronavuosi,  niin kuin oli sullekin.  Meille kaikille.  Sitä ihmeteltiin ensin.  Ei se minua koske. Se tapahtuu jossain  muualla, kaukana.  Ja sitten se koski meitä kaikkia.  Moni asia muuttui.  Monen elämä muuttui. Mun terapia loppui maaliskuussa koronan takia. Tarjottiin keskusteluja puhelimen kautta. Koin sen kuitenkin epämiellyttäväksi, koska mulla on outo "puhelinpelko". Siihen se sitten tyssäs. Kaksi matkaa peruuntui.  Ne olisivat olleet tärkeitä  sosiaalisesti. Ne olisivat olleet  siihen hetkeen henkireikä. Kevään loppu oli kituvaihe.  Voin huonosti.  Vihasin valon määrää.  Linnottauduin kotiin enkä avannut sälekaihtimia. Kesällä pääsin tyttären mukana ratsastuskisoihin hevosenhoitajaksi. Korona rajoitti niitäkin reissuja, mutta muutama kuitenkin onnistui. Odotin syksyä ja pimeyttä.  Miksi?  Koska se helpotti.  Sain paeta sisäiseen elämääni, kääriytyä paksuun lohduttavaan  vilttiini ja kadota maailmalta.  Joulu. Se pelasti paljon.  S

Silloin, diagnoosilla vaikea masennus

Kuva
My diary  Silloin, kun joskus mentiin naimisiin ja oltiin järjettömän rakastuneita.  Ja sitten, kun kaikki meni perseelleen ja sattui pahasti ja koko elämä oli rikki. Silloin päätin, että loppuu tämä rikkinäinen elämä. Minä jätin sinut. 

Tällä hetkellä, diagnoosilla vaikea masennus

Kuva
My diary  Tällä hetkellä muistan  kaiken sen, jolloin epäonnistuin.  Kaiken sen häpeän.  Ne nolot tilanteet.  Koko epäonnistuneen elämän.  Miten heikko olin, miten häpesin.  Ja vihasin. Niin noloa.  Niin paljon typeryyttä,  noloa tilannetta.  Kuvitelmaa,  ruusuisia unelmia.  Hölmöjä juttuja.  Se, ettei vieläkään ole aikuinen.  Ettei vieläkään ole vahva, välinpitämätön,  ylimielisesti katsova ja naurava.  Että on typerästi keskeneräinen  ja keskenkasvuinen.  Typerä. Naurettava. Ei mitään.  Keskenkasvuinen,  keskeneräinen,  keski-ikäinen.  Tällä hetkellä  tämän kaiken keskellä. Typerä.

Kun luulit olevasi vahva

Kuva
Kun on luullut,  että kaikki on jo  koettu.  Kun kaikki  maailman paska  on vyöryvät päälle  ja siitä on selvinnyt.  Kun olit valmis  luovuttamaan,  olit valmis  lopettamaan.  Olit valmis  repimään kaiken  riekaleiksi.  Kaikki muistot,  menneisyyden,  koko elämän. Rikkoa, hajoittaa. Polkea sirpaleet  murskaksi  ja heittää ne tuulen  vietäväksi. Ja sen jälkeen  on luullut,  ettei mikään  enää satuta,  haavoita.  Että olet vahva.  Olet arpinen,  mutta vahva.  Olet selviytyjä,  etkä enää  niin rikkinäinen  kuin ennen olit. Niin sitä luulee.  Niin minä luulin.  Kuinka väärässä olin! 

Halaa minua

Kuva
Halaa minua. Tiukasti.  Niin tiukasti, että henkeni salpautuu.  Ole siinä, vieressä, puhumatta mitään.  Pidä kädestäni kiinni ja anna minun olla ihan romuna, sirpaleina ja häpeilevänä.  Anna minun itkeä silmät päästäni, parkua nolosti ripsivärin valuessa pitkin poskiani, tukka hapsottaen. Kuuntele, kun kerron kaikki typerät ajatukseni ja haaveeni.  Halaa minua, tiukasti.  Halaa, koska s itä minä tarvitsen.  Sitä halausta, jota en koskaan saanut. 

Synkkyys, diagnoosilla vaikea masennus

Kuva
My diary  Elämä on tällä hetkellä raskasta.  Olen masennuksen tiukassa otteessa.  Haluan käpertyä kasaan ja sulkea muun maailman ympäriltäni.  Elämä tuntuu tyhjältä, vaikealta.  Se tuntuu "ei miltään".    Mielen täyttää synkkyys.  Katson mustaan pohjattomaan kuiluun, se imee kaiken voiman minusta. Se täyttää ajatukseni, maailmani. Kaiken sen vähän, mitä on jäljellä. Kaikki rippeet ja sirpaleet. Synkkyys. Tällä hetkellä en muuhun pysty  kuin tähän synkkyyteen. 

Rakkaustarina

Kuva
Se olisi helpompaa,   jos sinua ei olisi. Se olisi helpompaa,  jos minua ei olisi. Olisi helpompaa,  jos meitä ei olisi. Mutta me oltiin me ja meillä oli oma tarina. Eikä meillä ollut muuta,  kuin rakkaus ja sen tarina.  Ja sen tarinan takana oli rakkaus.  Ja me rakastettiin toisiamme  ja uskottiin toisiimme. Sen piti olla pelkkää rakkautta  ja solujen helinää. Se särkyi, meni rikki ja hajosi. Sen jälkeen ei ollut mitään. Sen jälkeen se tarina oli rikki. 

Halusin luovuttaa, diagnoosilla vaikea masennus

Kuva
My diary  En pysty En kykene En halua  En jaksa Ahdistaa  Sattuu Masentaa En pysty itkemään En pysty tuntemaan Olen zombie Olen kylmä Olen turta Häpeän  Vihaan Raivoan Halusin antaa periksi Olin vähällä luovuttaa  Kävin syvällä  Halusin luovuttaa  Onneksi en luovuttanut 

Vuoristoradassa, diagnoosilla vaikea masennus

Kuva
My diary  Että voikin olla paha olo!  Ahdistaa ja masentaa kaikki.  Päivät ovat kuin jatkuvaa vuoristorataa, josta en pääse pois. Kierrän yhä uudestaan ja uudestaan samaa reittiä.  Häpeä, se on koko ajan mielessä.  En näe muuta kuin jatkuvaa häpeää. Häpeän itseäni, häpeän elämääni, menneisyyttäni, tätä hetkeä ja tulevaa.  Jos voisin, kiskoisin kaikki paskat muistot itsestäni irti ja liiskaisin ne kenkäni korolla syvälle maahan.  Huono olo. Se pyörii ympärillä kietoutuen painavana rinnan päälle  ja salpaa hengityksen.  Ennen kuin huomaankaan, kierrän jälleen vuoristorataa ja haluaisin  kirkua joka kerta, kun alamäki alkaa. Mutta ääntäkään ei lähde,  korkeintaan pihahdus.  Avaan suklaarasian ja kuorrutan häpeäni ja ahdistukseni suklaalla. Hetken aikaa vuoristoradassa on siedettävää olla.

Rotkon reunalla, diagnoosilla vaikea masennus

Kuva
My diary  Ihan paska fiilis, en tykkää yhtään. Yritän epätoivon vimmalla kääntää ajatukset pois tästä mielentilasta.  Voin suorastaan pahoin.  Roikun rotkon reunalla ja mietin päästänkö irti vai huudanko apua.  Ahdistaa. Itsetunto on nollassa. Päässä pyörii ikäviä ajatuksia.  Mieleen nousee vanhoja muistoja. Muistoja, jotka haluan unohtaa.  Häpeän tunne on voimakkaana läsnä. Tuntuu, että koko eletty elämä on täynnä epäonnistumisia ja häpeää.  Paska fiilis ja ahdistaa. Päätä särkee, otan särkylääkkeen ja kaadan kahvia kuppiin. Jälleen yksi mitäänsanomaton päivä edessä. 

Jossain vaiheessa, diagnoosilla vaikea masennus

Kuva
My diary  Huomaan ahdistuvani herkemmin.  Pinnan alla kuplii jälleen se tuttu ahdistus ja masennus möykky.  Paljon on nyt ollut kirjoituksia  rajusta koulukiusaamisesta.  En pysty niitä lukemaan.  Traumat nousevat mieleen ja  selaan aihetta käsittelevät  kirjoitukset ja uutiset nopeasti ohi.  Menneisyyteeni liittyy ikäviä tapahtumia vastaavista tilanteista. Omakohtaista ja lapseen kohdistuvaa.  En pysty niistä vielä kirjoittamaan, ehkä myöhemmin.  Kesä meni ja syksy tuli.  Sosiaalisuus on nollassa.  Ahdistaa ajatus, että pitäisi tehdä jotain, pitäisi tavata ihmisiä.  Väsyttää pelkkä ajatus.  Joskus oli ihanaa, kun tuli syksy. Puhkuin intoa ja energiaa.  Masennus lamaannutti minut.  Ei jaksa, ei pysty,  ei kykene, eikä halua.  Ehkä mun ei tarvitse,  ei tällä hetkellä.  Ei ehkä huomennakaan.  Jos vaan annan itseni olla ja  kerätä voimia. Jossain vaiheessa jaksan taas, kykenen ja pystyn. Jossain vaiheessa.