Solujen helinää

My diary  On tää sairaus perseestä! Heti aamusta epämääräinen ahdistus velloo koko kropassa ja tuntuu, että jokin puristaa rintakehää lyttyyn. Ei auta, vaikka kuinka hokee itselleen: "Kaikki hyvin, hengitä. Ajattele jotain muuta. Ajattele jotain kivaa..." Jostain syvältä sielun sopukoista nousee nyt voimalla ylös jotain, pyrkii pintaan lamaavana tunteena. Olen ihminen, joka reagoi kokonaisvaltaisesti asioihin. Ilot ja surut tuntuvat joka solussa. Ahdistus on aina ollut minulle hyvin fyysinen tunne. Se ei ole vain mielessä, päässä, vaan kaikkialla minussa. Pahimpia tunteita ovat takaumat. Jokin laukaisee ne, hyvin usein äänet. Joillakin hajut laukaisevat takaumia, minulla erilaiset äänet. Musiikki on myös yksi laukaiseva tekijä, mikä on ollut todella vaikeaa. Joudun tarkkaan valikoimaan, mitä kuuntelen. Yleensähän musiikki on terapeuttista ja rentouttavaa. Pitkään ihmettelin, miksi en ole kuunnellut viime vuosina radiota juuri ollenkaa. Vasta vuosi pari sitten tajusin,

Rakensit vuosia panssaria ympärillesi. Lukitsit sydämesi, hiljensit solusi. Silitit itseäsi vastakarvaan karaistaksesi itsesi maailmaa vastaan. Olit väsynyt vihaamaan, pettymään. Elit omassa kuplassasi. Oli tullut aika antaa anteeksi sille tärkeimmälle. Itsellesi.

"Ei hätää" kuiskasit ja kuuntelit solujesi helinää. Sisälläsi myrskysi ja ahdisti. Olit varma, että tästä kaikki alkaa taas alusta. "Ei hätää" kuiskasit uudestaan ja tunsit kuinka helinä sisälläsi vaimeni. Ajatuksesi olivat vielä hetken tahmeat ja hymysi hukassa. Huono päivä oli kääntynyt iltaan.

My diary  Halusin pois tästä hetkestä. Ahdisti, sydän hakkasi ja hävetti. Teki mieli hakata päätä seinään ja huutaa kaikki kirosanat. Miksi mä oon tämmönen?? Miksi en ikinäkoskaan opi, vittuvittuvittu!! Selaan kalenteria ja deletän tapaamisia. En pysty. Kämmenet hikoaa ja liikehdin levottomasti. Kaadan viiniä lasiin ja yritän ajatella muuta. Ihan mitä muuta tahansa. Ei sitä, että taas peruin ja selitin, että on jotain muuta. Lysähdän sohvalle, kiedon viltin tiukasti ympärilleni ja kaadan lisää viiniä lasiin. Peruutus, selitys, en pääsekään...liian tuttuja sanoja. Juon viiniä ja toivon sen turruttavan ajatukset ja tunteet. Toivon viinin tuovan unohduksen, valheellisen unohduksen. Valheita, selityksiä ja peittelyä. Niistä on tullut osa elämääni. Monenlaisia selityksiä minun käytökselle. Sille, etten pysty enkä kykene. Peittelyä siitä, kuinka paha olo on ja kuinka ahdistuskohtaukset estävät poistumisen kotoa. Häpeää omasta sairaudestani. Häpeää siitä, kuinka se hallitsee elämä

Ystävyys, otin sen taskusta ja se hajosi kuin hauras syksyn lehti, jonka kylmä tuuli vei. Käteeni jäi vain pieniä palasia, pieniä murusia. Katsoin hetken muruja ja pesin käteni. Vesi kieputti murut viemäriin. Pyyhin käteni ja silmäni, ja laitoin tyhjän käteni taskuun.

Laulettiin lauluja kaksiäänisesti, epävireisesti ja hilpeästi. Juteltiin, vähän itkettiin ja naurettiin. Sattuma heitti meidät yhteen, kaksi tuntematonta, yöhön eksyneet. Laulu ja nauru loppui, väsymys täytti tyhjän tilan. Persoonaton aamu valkeni. Laitoin kengät vääriin jalkoihin, annoin sinulle vitosen bussirahaa. Väsyneesti naurettiin ja halattiin. Kotona haistoin putkan hajun vaatteissani.

Peiton alle käpertyneenä, itseään vihaten. Vihaten, kun ei taaskaan pystynyt, jäi tekemättä ja vain makasi. Vaikeroiden hiljaa pahaa oloaan ja tuskaansa. Synkkä tahmea pilvi ajatusten ympärillä. Tunnet sen painon, kuinka se kietoutuu ympärillesi ja tukahduttaa. Siitä huolimatta sinä jaksat ja sinnittelet, koska olet kokenut tämän niin monta kertaa. Muista, jossain vaiheessa helpottaa...

En katso peiliin, en, koska vihaan sitä, mitä sieltä näen. En katso peiliin, koska mielessäni on kuva minusta, ihan erilaisesta minusta. Jos joskus joudun katsomaan, katson pieneen osaan minussa, pieneen minuun, jolloin olin pieni entinen. Tiedän, että täytän peilin kuin iso möhkäle ja vihaan sitä. Haluan särkeä kaikki maailman peilit. Sitten voin katsoa peiliin, niihin tuhansiin pieniin palasiin. Silloin näen sen osan minusta, sen pienen osan, joka oikeasti olen.

My diary  "Mistä haluat tänään puhua?" Nyplään kaulassani olevaa huivia hermostuneesti. Katse harhailee, päässä humisee uneton yö.  Kohautan olkapäitäni ja vilkaisen kelloa...kymmenen minuuttia kulunut. Etsin sanoja, joita ei ole. On vain epämääräinen tyhjyys ja turta olo. "Mistä haluat tänään puhua?" Istun tutulla tuolilla tutussa huoneessa ja avaan suuni. Olin miettinyt etukäteen, mistä puhua, mutta unohdan kaiken. Sisälläni on paljon sanoja, jotka tulevat ulos sekaisessa järjestyksessä. Pelkään kuulostavani sekopäältä... "Mistä haluat tänään puhua?" Kysymys, jota vihaan ja jota ilman en voi elää. On edes joku, joka kysyy. Joku, jolle kertoa. Joku, joka on vain minua varten ja kuuntelee hiljaisuuttani, kuuntelee töksähteleviä lauseita, nyökkäilee, ei arvostele, ei halveksi. "Mistä haluat tänään puhua?" Tuttu huone, tuttu tuoli. Mietin, monesko kerta on, kun tässä istun. Rykäisen ja alan puhumaan. Ahdistus iskee yllättäen ja salp

Syvälle pureutuu, seuraa olkapäällä.                     Kiduttava,           lamaava,           loputon,           lohduton. Kaikkialla, ympärillä. Minussa, ehkä sinussa. Minussa kuitenkin. Pakoon en pääse. Se seuraa kantapäällä, istuu olkapäällä.           Häpeä.

Minä kannan kaiken mukanani, kaiken kropassani. Mielelläni luopuisin kantamastani, koska taakka on raskas ja se satuttaa. Silti, vaikka voisinkin luovuttaa taakkani pois, en siitä eroon pääsisi, koska keho muistaa kaiken.

My diary  Istun taksissa sylissäni kirjekuori, jossa on sisällä potilaskertomus. Katson ikkunasta ulos, on pimeää. Marraskuu. Puristan kirjekuorta ja sisälläni on tyhjyys, ihmetys ja hämmennys. Vilkaisen kirjekuorta ja mietin, avaisinko sen... Ajatus katoaa illan pimeyteen. Olen matkalla tuntemattomaan, vieraaseen paikkaan. Pitäisikö minun huolestua, pelätä, jännittää? "On kulunut kaksi viikkoa siitä, kun tulit tänne. Muistatko tulosi?" "Kyllä minä muistan." Istun pöydän ääressä hajanaiset ajatukset ja lauseet sumeina päässäni. "Voit aloittaa valvotun ulkoilun, puoli tuntia kerrallaan. Luuletko, että pystyt siihen?" "...Kyllä, luulen niin." Makaan lattialla ohuella patjalla. Taustalla soi hiljaa rauhoittava musiikki. Ympärilläni makaa 5-6 ihmistä samanlaisilla patjoilla. Rauhallinen ääni kehoittaa rentoutumaan ja hengittämään syvään. Pidän silmäni kiinni ja yritän rentoutua. Silmäni vuotavat solkenaan. Keho reagoi, vaikka tunteet ovat hukas

Kun on se päivä, kun haluaisit vain maata pimeässä huoneessasi peiton alla. Kun maailma sattuu, kun kaikki sattuu. Haluaisit jäädyttää sielusi ja solusi, jotta et tuntisi mitään. Haluaisit vain kadota. Hävitä. Muista silloin, että sinulla on lupa olla heikko. Sinulla on lupa särkyä.

Entä jos seuraavan kerran bussipysäkillä alkaisin kertomaan masennuksestani, kun puolituttu kysyy kuulumisia. Kertoisin, kuinka vaikea aamu oli, olisin halunnut jäädä kotiin sänkyyn makaamaan pimeään ja itkemään. Tai kuinka vaikeaa oli viime viikolla, kun melkein oksensin, koska ahdisti niin paljon. Kun on jaksoja, jolloin en käy moneen päivään ulkona ja siirrän roskapussit asunnosta ulkovarastoon, koska en kykene viemään niitä roskikseen. Kun haluan vahingoittaa itseäni, koska tuntuu niin pahalta, tai kun ei tunnu miltään. Kertoisin, mitä lääkkeitä käytän ja mitä sivuoireita niistä tulee. Kertoisin, että minun ei tarvitse käydä labrakokeissa, vaan käyn terapiassa kaksi kertaa kuukaudessa. Että mieleni on ollut niin synkkä, että olin tappaa itseni. Että olen ollut sairaalahoidossa, koska voin niin huonosti.  Säikähtäisitkö, pitäisitkö hulluna, nolostuisitko, välttelesitkö katsettani? Seuraavan kerran nähdessämme menisitkö toiselle pysäkille, ettei sinun tarvitsisi kohdata minua

Jos voisin, niin itkisin.  Itkisin ja antaisin kyynelten virrata. Itkisin kaipuutani, yksinäisyyttäni. Menetettyjä muistoja, ihania hetkiä. Kaikkea sitä, mitä olin.  Kaikkea sitä, mitä olit. Mutta en löydä sinua,  en löydä minua. Deletin sinut ja minut,  deletin kaiken. Eikä meitä enää ole.

Siinä ne oli, sirpaleet. Jokaisessa oma tarinansa. Jokaisesta saatu haava tai särö. Kaikkia et halua muistaa, muistat kuitenkin. Mukana kulkevat. Välillä helisten, välillä raapien. Osa jo arpeutunut, ehjäkin. Osassa naurua, rakkautta. Tarinansa monenlainen. Katsoit ja sisälläsi helisi hiljaa.

Kun sielu on kipeä ja mieli särkynyt. Kun et haluaisi aamun valkenevan. Kun haluaisit vain kadota kuin sinua ei olisikaan. Kun sieluun sattuu liikaa. Kun maailma painaa pääsi alas ja hartiasi kumaraan. Kun haluaisit vain kadota ja olla tuntematta mitään. Kun huominen on kaukana, liian kaukana. Kun jäljellä on enää rikkinäinen sielu. Kun toivot, että joku pelastaisi särkyneen sielun. Kun lopulta huomaat, että se olet sinä, jonka on pelastettava itsensä. Sinä, jonka on opittava rakastamaan itseäsi. Sinä olet ainutlaatuinen ja erityinen. Ole lempeä itsellesi, niin sielusikin eheytyy.

Huusit perääni, en kääntynyt katsomaan. Kiihdytin askeleitani, vielä kuulin äänesi. Lopulta juoksin ja kuulin vain tuulen huminan. Pysähdyin ja katsoin taakseni. Olit pieni piste, tuskin näin sinua. Niin minä haluan sinun olevan, pieni piste, jonka tuskin näen.

Saanko olla katkera, edes kerran vuodessa? Kun aina ei vaan jaksa. Kun menneisyyden haamut painaa päätä, painaa hartioilla. Suututtaa. Vihastuttaa. Enkä voi anteeksi antaa. Saanko olla katkera?

Selasit minua, luit kuin halpaa romaania. Luulit tuntevasi minut ja tietäväsi loppuratkaisun. Laitoit minut pölyttymään kirjahyllyyn ja unohdit. Pidit minua itsestäänselvänä etkä arvostanut. Lopulta haurastuin ja hajosin. Vihdoin olin vapaa.

Tänään en muistele eilistä, enkä murehdi huomista. Keskityn tähän hetkeen ja täytän itseni lempeillä ajatuksilla. Annan tuulen hyväillä kasvojani ja kuuntelen, mitä metsä kuiskaa. On vain tämä hetki, ei mitään muuta.

Kaikki nämä arvet, haavat ja muistot. Ne ovat osa minua. Eivät ne enää satuta, ainakaan kovin paljon. Ne ovat elämää, sitä elämää, mitä ole elänyt. Se elämä, minkä jätin taakse. Uusia arpia tulee, mutta ei enää niin syviä. Niin minä uskon, ei enää niin syviä...

Pesen sinut elämästäni, puunaan ja kuuraan. Kaivan kuopan ja hautaan siihen muistosi. Unohdan menneen, katson tulevaan. Olen selviytyjä ja ylpeä siitä.

Olen kuin repaleinen tapetti. Rikki revitty ja silputtu. Seinässä paljas kohta. Sielussani kipeä haava. Odotan, että tulisit. Tulisit ja korjaisit rikki revityn, rikkinäisen ja repaleisen. Mutta ei, et sinä tule. Repaleisenä jatkan  rikkinäistä polkuani.