Solujen helinää

Ketään ei kiinnosta, kukaan ei käy eikä soita. Olet totaalisen yksin. Kaverit kaikonneet, ystävät häipyneet. Vika taisikin olla itsessä. Päässäsi vihaiset ja syyttävät sanat. Ne haukkuvat sinua, ne kertovat kuinka huono olet. Onko millään mitään väliä? Onko elämälläsi väliä? Sammutat valot ja vedät verhot ikkunoiden eteen. Käperryt sänkyyn peiton alle ja toivot hetken unohdusta surkeasta elämästäsi.

Jos voisi vain päästää irti. Päättää, että nyt riittää, antaa mennä. Päästää irti se, mitä on kantanut sisällään hampaat irvessä, kädet puutuneina, niskat kipeinä, sormet krampaten. Puristaen niin lujaa, että sieluun sattuu. Elettyä kipeää elämää, kaikki menneisyyden traumat syvälle nielaisttuna. Irtipäästäminen. Siitä alkaa eheytyminen, huominen. Elämä. Vaikeaa se on, mutta jos uskoo oikein kovasti, se kannatta ja huomenna helpottaa. Ja lopulta: Sinusta tulee voittaja.

Siinä se oli taas, tuli kuin varkain ja sai sinut lamaantumaan. Tunsit kuinka paniikki kasvoi sisälläsi ja kurkussasi kasvoi möykky. Puristit kätesi nyrkkiin, lujasti ja suljit silmäsi tiukasti. "Miksi tulit?" Kysyit vihaisesti. "Sinun piti olla jo poissa." Mutta takauma nauroi päin naamaasi. Avasit silmäsi ja värisit. Vielä oli matkaa eheytymiseen.

Laitoit puhelimen äänettömälle ja sälekaihtimet kiinni. Halusit paeta maailmaa, tätä hetkeä ja itseäsi. Syyttävä ääni huusi sisälläsi, se haukkui sinua saamattomaksi, laiskaksi ja oudoksi. Suljit eteisen oven, ettet näe siellä olevaa roskapussikasaa. Yritit hiljentää sisälläsi soivan syyttävän äänen. Selitit sille, että se on masennus, mikä kahlitsee, ahdistus, mikä vie toimintakyvyn. Mutta syyttävä ääni jatkoi edelleen syyttelyään ja sinä häpesit itseäsi.

My diary  En halunnut enää elää Halusin pois tästä kaikesta, kivusta ja ahdistuksesta. Tästä elämästä, mikä oli täynnä tuskaa ja yksinäisyyttä, itseinhoa ja epäonnistumisia. Mitä tekee sellaisella elämällä, missä ei näy valoa eikä toivoa. Merkityksetön elämä. Elämä, mistä on kadonnut kaikki, on jäänyt vain tyhjä kuori, mitä tuulikaan ei heiluta. Pimeä musta syöveri Halusin pois tästä elämästä. Elämästä, mikä oli kuin kaivo tai tunneli ilman pohjaa, ilman valoa. Pimeä musta syöveri. Se pimeys imi kaiken valon, ilon ja toivon. Jäljelle ei jäänyt mitään. Oli vain tyhjä sielu tyhjien kuorien sisällä. Hyppy tuntemattomaan Halusin vain pois, haihtua taivaan tuuliin. Kadota, vain kadota. Halusin laittaa silmät kiinni ja hypätä tuntemattomaan. Hypätä jonnekin, mitä ei ollut, jotta minuakaan ei olisi. Jotta tuska sisälläni loppuisi, kirkuva sekamelska päässäni hiljenisi. Aamu tulee, minusta huolimatta   En halunnut enää elää ja kuitenkin elin. Piti vain käydä pohjalla elääkse

Minä ole tässä. Tämä on minun selfie juuri nyt. Sairastan vaikeaa masennusta, traumaperäistä stressihäiriötä ja bipoa. Olen seko, käyn kierroksilla, haluan tappaa itseni ja...selviän. Minä hymyilen, olen kouluttautunut, olen äiti, olen pärjännyt elämässä. Minulla on pitkä ura työelämässä, olen rakastanut ja rakastunut. Minulla on lapsuus niin kuin sinullakin. Minulla on menneisyys. Kaikilla on... Minä pärjäsin, suoritin, kukoistin ja hajosin. Tein kaikkeni enkä siltikään riittänyt. Nyt olen tässä. Tämä olen minä ja ehkä huomenna olen joku muu. Minä toivon, että riitän. Ja minä elän kaikesta huolimatta.

Tulit kylään, istuit hetken vierelläni. Lähdit. Kuuntelin askeleitasi. Jäi vain kaiku. Ja kaipaus.

Katsoit peiliin ja ihmettelit, kuinka säröillä se on. Kunnes huomasit, että se olet sinä, joka on rikki. Kosketit peilin pintaa ja sait haavan käteesi. Peilin pintaan jäi kädestäsi punainen jälki. Pyyhit jäljen peilistä ja laitoit laastarin käteesi. Katsoit peiliin uudestaan, se oli edelleen säröillä, mutta pystyit jo hymyilemään. Se oli alkanut. Eheytyminen...

Synkkä hetkeni, tulit taas siihen viereeni. Istahdit painostavana rintakehälleni. Tunsin sinut joka solussani. Ja joka kerta, kun hengitin sisään, porauduit yhä syvemmälle. Tulit elämääni muistuttamaan itsestäsi. Tulit ihan kuin uhalla, juuri kun kaikki oli hyvin. Halusin kirota sinut alimpaan helvettiin. Sinä viekas synkkä hetkeni! Mutta minä nujerran sinut, taas. Nujerran ja nauran sinulle pilkallisesti. Et sinä minua saa, et enää. Olen vahvempi kuin sinä, synkkä hetkeni.

Nyt kun katsot elämääsi taaksepäin ja kaikkea sitä, mitä olet nähnyt ja kokenut, ei ole ihme, että mietit, onko sinulla lupa olla onnellinen. Muista, sinulla on lupa olla onnellinen. Lupa hymyillä ja olla ylpeä itsestäsi. Voit kantaa kaikki arpesi ylpeänä ja kun kuuntelet oikein tarkkaan, voit kuulla solujesi lempeän helinän.

Otan sen käteeni ja katselen kuluneita kansia. Se kertoo tarinaa, sinun ja minun tarinaa. Kaksi tuttua, joista tuli vieraita toisilleen. Kaksi, joista tuli yksi ja yksi, josta tuli palasia. Kääntelen kellastuneita ja hauraita sivuja, monta kertaa luettuja. Sivuja, joita kyyneleet ovat kastelleet, raivo rutistanut ja rakkaus silitellyt. Suljen kirjan ja silitän kuluneita kansia. Laitan sen hellästi pöytälaatikkoon muistona sinusta ja minusta. Menneisyyden kirja. Sinun ja minun tarina.

My diary  Viha Sitä oli sisälläni paljon. Synkkää ja painostavaa vihaa. Välillä tunne oli vaimeampi, välillä se roihahti liekkeihin ja peitti alleen kaikki muut tunteet, hankalat ja ahdistavat tunteet. Häpeä Sitäkin oli sisälläni paljon ja häpeää oli raskaampaa kantaa kuin vihaa. Usein häpeän tunne oli sietämätön ja käänsin sen mielelläni vihan tunteeksi, koska oli helpompaa olla vihainen. "Vihakortti" Elämä oli siedettävämpää vihaisena kuin häpeän jyllätessä sisällä. Kun oikein hävetti, oli helppoa vetää "vihakortti" esiin ja pystyi taas vapaammin hengittämään. Häpeä lamaannuttaa, viha potkii persuksille. Vihaisena kykenee toimimaan, häpeä saa käpertymään kasaan ja vetäytymään omaan häpeän maailmaan. Välillä helpompaa elämää Onneksi on kausia, jolloin viha on vaimeampaa tai sitä ei ole ollenkaan. Monet vihaa aiheuttaneet tekijät ovat karsiutuneet pois. Olen poistanut niitä elämästäni ja usein välttelen vihaa aiheuttavia tilanteita.  Toisaalta etsin si