Solujen helinää

Päätit, että tästä alkaa uusi elämä. Keräät itsesi pala kerrallaan. Edessäsi on paljon palasia. Erikokoisia, osa uusia ja osa vanhoja. Katsot palasia ja tunnet sydämesi lyönnit. Mutta älä pelkää. Luota itseesi. Löydät kyllä oikeat palasesi.

Minun pitäisi opetella olemaan lempeä itselleni. Minun pitäisi opetella sallimaan itselleni mokailut ja epäonnistumiset. Opetella hyväksymään menneisyyteni ja nauramaan virheilleni. Minun pitäisi opetella anteeksi antoa itseäni kohtaan. Opetella hyväksymään itseni, puhua itselleni hyväksyvästi. Halata itseäni, rakastaa itseäni. Hyväksyä kaikki omituisuuteni. Hyväksyä se, etten aina jaksa. Hyväksyä se, että masennus on oikea sairaus, siinä missä muutkin sairaudet. Minun pitäisi ja välillä onnistuinkin, ainakin jonkin verran. Masennus nujertaa minut jatkuvasti, häpeä haukkuu ja traumat satuttavat. Kuitenkin roikun elämässä kiinni. Pysähdyn hetkeksi ja halaan itseäni. Tänään on parempi päivä.

Vaikka sydämesi on pirstaleina, sinä olet ehjä. Hengitä syvään ja anna sydämesi sirpaleiden helistä. Puhu lempeästi itsellesi. Muista, että olet ainutlaatuinen myös rikkinäisenä. Jonain päivänä huomaat, että sydämesi pirstaleet eivät raavi enää niin paljon. Anna ajan kulua, niin sydämesi eheytyy ja voit kuulla solujesi lempeän helinän.

Huusin perääsi, huusin niin kovaa, että ääni särkyi. Mutta et sinä kuullut, tuuli sieppasi sanani ja olit jo kadonnut näkyvistä. Olin helpottunut, ettet kuullut huutoani, niin täynnä vihaa se oli. Katsoin vielä hetken jälkeesi ja kuuntelin tuulen huminaa ympärilläni. Yksinäinen kyynel valui pitkin poskeani. Tuuli kuivasi poskeni ja vei muistosi mennessään. Vihdoin olin vapaa muistoistasi.

Sinun kätesi ja minun käteni. Kerran yhteenkiedotut, lämpimät ja rakastavat. Nyt sinun kätesi ja minun käteni, kylmät ja karheat, kovat ja satuttavat. Vihaiset ja katkerat kädet, nyrkkiin puristetut. Sielun sirpaleita täynnä. Ikuisesti toisiltaan eksyneet.

Jos minä lähtisin nyt, huutaisitko perääni: "Älä lähde!" Jäisitkö kaipaamaan minua vai antaisitko minun mennä ja unohtaisit minut etkä kaipaisi. Jatkaisitko elämääsi ilman minua kuin minua ei olisi ollutkaan. Olisin vain kaukainen muisto, jota tuskin muistaisit. Minä katoaisin tuulen mukana maailman ääriin, sinä kuuntelisit tuulen kuiskintaa hetken ja jatkaisit elämääsi. Jos minä nyt lähtisin, lähtisin lopullisesti kuin minua ei olisi ollutkaan.

My diary  Oletko ystäväni, masennus? Masennus. Se tuli taas lupaa kysymättä. Istahti olkapäälleni ja kuiski sieltä korvaani sanoja, joita en halunnut kuulla. Sanoja, jotka halusin unohtaa. Masennus. Se saa minut ahdistumaan ja häpeämään itseäni, vihaamaan itseäni. Se nujertaa ja romuttaa itsetuntoni. Kurkussani on pala. Kutsun sitä ahdistuspalaksi. Vaikka kuinka yritän nielaista, ahdistuspala vain kasvaa ja kasvaa. Masennus. Se lamaa hengityksen ja saa voimaan pahoin. Se painaa rintakehää ja saa hengityksen tuntumaan raskaalta ja vaikealta. Haluaisin kirkua ja haluaisin itkeä, mutta en pysty tekemään kumpaakaan. Mikään ei tunnu miltään ja silti kaikki tuntuu ja sattuu. Masennus. Se on ystäväni ja vihamieheni. En tiedä, osaisinko enää elää ilman sitä... Niinkö siinä kävi, että sinusta, masennus, tuli minun ystäväni...?

Mä halusin vaan rakastaa ja mua lyötiin turpaan. Mä halusin tulla hyväksytyksi ja mulle naurettiin. Olin naiivi, koska uskoin ja luotin, ja mut petettiin. Eikä mulla ollut ihmistä, joka olisi kannustanut. Ei ketään, joka olisi uskonut, että tuostakin ihminen tulee. Ja mä vain katosin, hävisin ihmisten silmistä, katseilta. Kuin mua ei olis ikinä ollutkaan. Koska sitä mä halusin, halusin kadota. Mutta mä palasin, ihan uhallakin palasin. Nostin pään ylös, purin hammasta ja potkin sut ulos mun sielusta. Koska sä oot raukka, sä oot se, joka jää yksin. Sä jäät ja mä kävelen sun ohitse, koska mä voin. Mä päätin eheytyä, päätin tarrautua elämään kiinni. Eikä mua nujerreta. Ja mä katson eteenpäin, koska siellä on mun elämä.

Tänään en jaksa olla positiivinen enkä hymyillä. Kaivaudun omaan kolooni ja vedän viltin päälleni. Suljen korvani maailman hälyltä ja keskityn vain hengittämään. Ei ole eilistä eikä huomista. On vain tämä hetki ja minä yksinään. "Joskus olen masentavaa seuraa", ajattelen ja jatkan hengittämistä.

My diary  Elämää korvien välissä Se tuli taas, asettui rinnan päälle ja korvien väliin. Masennus. Katson itseäni peilistä, tuijotan jonnekin otsan ja hiusrajan seutuun. En katso silmiini. En halua nähdä ahdistunutta katsettani. Paska fiilis. No, tuntuu ainakin joltain. Parempi paska fiilis kuin musta tyhjyys. Tuijotan ikkunasta ulos. Ahdistaa. Aamulla suunnittelin, että lähden ulos kuvaamaan syksyn merkkejä. Ei siitä mitään tullut. Ei vaan pysty, taaskaan. Puren hampaita yhteen, niin että leukaperiä särkee. Tekisi mieli huutaa ja kiroilla, mutta ei kykene siihenkään. Olispa viiniä. Perskännit ja hetken helpotus. Huijaisi korvien väliä sekoittamalla pään. Onneksi ei ole, en kestä kännistä itseäni. Suuntaan keittiöön ja etsin jotain hyvää ja epäterveellistä. Hetken hyvä olo korvien väliseen elämään, kunnes katsoo itseään peilistä ja häpeää ulkomuotoaan. Ihan paska fiilis... Tuijotan peiliin, otsan ja hiusrajan seutuun ja mietin korvien välistä elämääni.

Rikki mennyt ja särkynyt, palasina polulla,  palasina tuulen mukana.  Palasissa auringon kimallus,  tuulen helinä,  rapina kenkien alla.  Palaset kuin timantit,  taskuun kerättäviä,  yhteen liitettäviä.  On lupa olla kokonainen,  olla timantti,  vaikka on rikki mennyt ja särkynyt.