Solujen helinää

Ota minut syliin ja sitten, anna minun mennä. On tullut aika jatkaa matkaani ja löytää omat siipeni, jotka kannattelevat. Minun on luotettava siihen, että myös elämä kantaa, kun annan sille mahdollisuuden. Sinun sylisi oli hetken turva. Katson silmiisi ja pidän kädestäsi kiinni. Ja sitten, minun on mentävä. Elämäni jatkuu eteenpäin, ei taaksepäin. Ota minut syliin ja sitten, anna minun mennä.

My diary  Tuskainen päivä. Mistä näitä tulee? Oksettaa, ahdistaa, tekisi mieli huutaa ja kirkua. Pesen pyykkiä, pyykit jää koneeseen, roskapussit kasaksi eteiseen. Aion tehdä ruokaa, spagettia, en pystykään. Ei tee ruokaa mieli ja lopulta syön suolatikkuja, jäätelön ja pähkinöitä. EPEK-päivä. Ei Pysty Ei Kykene. Kaikki on vaikeeta, kaikki ahdistaa. Koko olemassa olo ahdistaa. Narskuttelen suolatikkuja, pähkinöitä. Pureskelu helpottaa oloa. Netflix auki, sieltä jotain sellaista, mitä voi tuijottaa ajattelematta, tylsänä, aivottomana. Onko tänään masennuspäivä? En ole varma, vaikka olen asiantuntija. Asiantuntija omalle sairaudelleni, sairaanhoitajan sanojen mukaan. Olen sairastanut vähintään 12 vuotta masennusta, todennäköisesti pitempäänkin, silti en tunne sairauttani, en tunne itseäni. Joka päivä löydän jotain uutta, jotain outoa, jotain selittämätöntä itsestäni. Traumat. Elämää traumojen kanssa, siten minä elän nykyään. Opettelen elämään traumojeni kanssa. En edes tiennyt

Minä maalasin varpaankynteni punaisiksi, koska tiesin sinun rakastavan varpaitani. Mutta kynteni katkesivat, maa poltti jalkojani enkä enää löytänyt sinua. Haparoin pimeydessä varpaat verillä etsien sinua, huutaen nimeäsi. Näin vain vihaiset silmät, halveksivan katseen ja tunsin kuinka sieluni särkyi tuhansiksi sirpaleiksi. Putosin kylmään yksinäiseen pimeyteeni ja tunsin olevani maailmankaikkeuden surkein olento. Masennus, miten huijasitkaan minua taas...

My diary  Hypopäivä  Sen huomaa taas, että menee lujaa. Että elämä tuntuu sekavalta, levottomalta ja yhtäaikaa iloiselta ja mukavalta. Et pysty olemaan rauhallisesti paikoillaan. Keskittyminen on hankalaa. Ajatukset laukkaavat ja pää suunnittelee kaikenlaista. Päätät siivota, remontoida, pestä ikkunat. Suunnittelet lomamatkaa, kaveritapaamisia, tietenkin aloitat tanssikurssin ja laihdutuskuurin. Siinä sivussa päätät siivota myös kaapit ja komerot ja viedä tarpeettomat tavarat ja vaatteet kirpputorille. Hypopäivä, se on tänään. Bipolaarihäiriö nostelee päätään ja sekoittaa elämääsi. Suunnitelmia. Lukematon määrä suunnitelmia ja aloitettuja töitä, joita et pystyykään viemään loppuun. Väsähdät. Katsot ympärillesi ja näet kaiken sotkun. Vedät verhot ikkunoiden eteen, kiskaiset peiton korville ja tunnet kuinka masennus ottaa taas vallan. Kunnes tulee seuraava hypopäivä, ehkä sillon saat jatkettua siitä, mihin tänään jäit... Kun hypovaihe on päällä, sen toivoisi jatkuvan, kos

Olet muistona minussa  Olisitpa tässä istumassa vierelläni sammaleen peittämällä kivellä. Olisitpa tässä, tarttuisin käteesi ja kävelisimme pitkin puiston polkua syksyn lehtien kahistessa jalkojemme alla. Kuuntelisin helisevää nauruasi ja tuntisin kuinka sieluni eheytyy jälleen. Olisitpa tässä... Mutta olethan sinä, olet muistona minussa etkä katoa mihinkään.

Tulee päivä, jolloin huomaat, että kaikki painavat sanat, jotka olet syvälle nielaissut eivät enää satuta. Tulee päivä, jolloin taakka kevenee ja voit hengittää sisään kauniita sanoja. Sanoja jotka eheyttävät sirpaleisen sielusi. Tule silloin luokseni ja anna minun maistaa kauniita sanojasi. Niin minäkin voin luopua taakastani ja saan voimaa eheytyä. Tule luokseni, niin minunkaan ei tarvitse enää nielaista syvälle kaikkea kipuani. Maistan sinun lempeitä sanojasi ja olen jälleen kokonainen.

Tyhjä kolo sisälläni. Kirjoitan sen täyteen lempeitä sanoja. Kirjoitan kauniita sanoja, sanoja, jotka hyväilevät sieluani ja täyttävät sen hyväksynnällä ja kannustuksella. Tyhjä kolo sisälläni. Kirjoitan sen täyteen isoilla kirjaimilla, jotta kolo pienenee pienemistään, kunnes katoaa. Ja kun kolo on kadonnut, jatkan kirjoittamista. Jatkan niin kauan, että kaikki sieluni sirpaleet muuttuvat timanteiksi ja että kolon päälle tulee paksu kansi kauniista sanoista. Kirjoitan vaikka loppu elämäni, koska tahdon, että tyhjä kolo on ääriään myöten täynnä kauneutta, hyväksyntää ja lempeää ymmärrystä sielulle, jossa oli ennen tyhjä kipeä kolo.

Jonain päivänä sinä lähdet. Jätän silloin oven auki ja annan sinun mennä. Kuulen askeltesi kaiun ja hetken tuoksusi viipyilee ihollani. Vilkaiset taaksesi ja minä hymyilen sinulle. Jonain päivänä sinä lähdet ja minun sydämeni on silloin kevyt, koska niin oli tarkoitettu. Jätät oven auki mennessäsi enkä minä sulje sitä. On minun aikani ottaa vastaan kaikki se kauneus, mikä siellä odottaa.

My diary  Mistä rakkaus alkaa? Meidän kohdalla se alkoi siitä, kun kohtasin sinut. Muistatko, miten rakastuneita me olimme? Muistatko, miten lapsellinen olin ja sinä olit niin aikuinen. Ihastuin sinuun, rakastuin. Olit jännittävä, itsenäinen, hurmaava ja niin aikuinen ja minä olin villi hupakko. Päivät ja viikot seurasivat toisiaan ja rakastuin sinuun yhä syvemmin. Ihailin sinua, olit komea. Pieni aavistus luonteestasi pilkahti toisinaan esiin. Jokin eleissäsi, sanoissasi, mutta sivuutin ne. Olin täysin lumoissasi. Kuukaudet seurasivat toisiaan, olimme erottamattomat. Perhe kasvoi, elimme ruuhkavuosia. Näin jälleen jotain hälyttävää, näin sinun vihasi, mutta suljin jälleen silmäni. Koska syyhän oli minussa, sinä olit täydellinen hurmaava itsesi. Minä ärsytin sinua. Kuulin sen monta kertaa ja vähitellen opin syyttämään kaikesta itseäni. Et sinä raivonnut etkä huutanut ilman syytä. Et tietenkään, syy oli minussa. Ja jos ei minussa, niin syy oli vähintääkin minun taustas

Jos sinut kohtaisin nyt rakastuisinko sinuun rakastuisitko sinä minuun. Jos sinut kohtaisin nyt oppisinko luottamaan sinuun luottaisitko sinä minuun. Jos sinut kohtaisin kävelisinkö ohitsesi kävelisitkö sinä ohitseni. Jos sinut kohtaisin en tunnistaisi sinua etkä sinä minua. Kävelisimme vain toistemme ohi kaipaamatta toisiamme koska sellaista ei voi kaivata mitä ei koskaan ollutkaan. Jatkaisimme matkaamme katsomatta toisiamme katsomatta taaksepäin kuin meitä ei olisikaan. Olisimme vain muisto toisillemme ja lopulta emme olisi sitäkään.

Huomaatko, tänään sinuun ei satu niin paljon. Pystyt hymyilemään, häpeän taakka ei paina hartioitasi. Huomaatko, elämä tuntuu elämisen arvoiselta. Pystyt nauramaan. Kuinka hyvältä se tuntuukaan! Huomaathan, miten kevyet askeleesi ovat. Pystyt jälleen tanssimaan. Etkö huomaakin, miten hyvä sinun on nyt olla. Pystyt olemaan ehjä ja vahva. Sano itsellesi: tänään olen ylpeä itsestäni!

My diary Aamu. Viime yö oli levoton. Ahdistavat unet häiritsivät. Ahdistava tunne jää kroppaan hetkeksi, joskus koko päiväksi. Menneisyyden traumamuistot tulevat sitkeästi uniin.  Kahvinkeitin päälle ja telkkari auki. Kropassa viipyy edelleen epämiellyttävä tunne epämiellyttävistä unista.  Kahvia kuppiin, kissoille rapsutukset ja aamuruoka. Dosetista aamulääke ahdistuksen hoitoon. Kevät. Viime keväänä tapahtui romahdus. Sitä edelsi terapian lopetus, kuvitelma siitä, että masennus on selätetty ja vointi superhyvä. Suurin osa lääkkeistä jäi ottamatta. Neljä kuukautta meni vauhdikkaasti, kunnes vointi huononi äkillisesti. Lopulta oireet olivat niin hankalia, fyysisiä ja lamaavia, että oli mentävä terveyskeskuslääkärin puheille. Lähete. Ahdistus oli valtava. Lääkitys aloitettiin uudestaan. BDI-testistä tuli 43 pistettä. Siinä se taas oli, vaikea masennus. Psykiatrille lähete, taas, monesko lienee? Ei kykene muistamaan. Psykiatrian keskuksesta tuli aika lääkärille kolmen kuukau

Tänäänkin kävi niin ettet jättänyt rauhaan, vaikka kuinka yritin unohtaa sinut. Piinaat ja satutat, ja jälleen on sieluni hajalla. "Olet surkimus", kuiskaat korvaani. "Luulitko päässeesi minusta?" Katson itseäni peilistä ja näen kuinka rikki olen. Peilissä on tuhansia säröjä, niin kuin on sielussanikin. En tiedä, miten korjaisin itseni. Eheytyykö sieluni koskaan? En löydä vastausta, enkä edes tiedä, mikä on kysymys. Käperryn itseeni ja tunnen, kuinka masennus kietoutuu ympärilleni.

"Olet outo", sinä sanot. Outo, koska haluan, että sataa. Odotan sateista päivää. Odotan syksyä. Haluan paeta valoa, haluan käpertyä yksinäisyyteeni. Toivon, että on kylmää, jotta voin jäädä sohvan nurkkaan vilttiin kääriytyneenä ja kuunnella mieli tyhjänä sieluni särkynyttä hiljaisuutta. "Olet outo", sanot ja katsot pitkään. Kevät oli henkisesti vaikea, kesä meni vähän paremmin. Auringonpaiste ahdisti, valoisat yöt valvotti. Suljin sälekaihtimet, suljin kesän ja auringon maailmastani. En joka päivä, vain huonoina päivinä... Toivon sadetta ja tuulista säätä. Saan tekosyyn jäädä kotiin kyhjöttämään. Ei tarvitse suorittaa, ei selitellä kenellekään, saan olla vaan ihan hiljaa. Saan tekosyyn sille, etten tee mitään, koska masennus vie voimat ja kyvyn iloita elämästä, iloita mistään. Tule sade ja tuuli, kätke synkkä sieluni ja mieleni. Ehkä minä sitten jaksan huomiseen...

My diary  Olen kateellinen niille, jotka avoimesti, ilman häpeän tunteita, kertovat sairastavansa masennusta. Olen kateellinen siitä, miten luontevasti toiset puhuvat mielenterveysongelmistaan. Juuri tänään luin kaverin facebook päivityksen, jossa hän kertoi mm. työuupumuksestaan ja pitkästä sairauslomasta. Olen kateellinen, koska en itse pysty samaan. Olen sairastanut vaikeaa masennusta vuodesta 2007 asti. Olen ollut pitkillä sairauslomilla, olen ollut lähes puoli vuotta osastohoidossa ja syön useampaa mielialalääkettä. Vaikka minulla on pitkä "kokemus" sairaudestani, en ole edelleenkään "sinut" sen kanssa. Häpeän sairauttani. Minulle masennus on edelleen stigma, tabu, jota peittelen ja häpeilen. Olen mestari esittämään, että kaikki on hyvin. Peitän ahdistuksen ja pahan olon hymyn taakse. Pidän sisälläni valtavan määrän tuskaa, häpeää ja traumoja. Minulla meni useampi vuosi terapiassa, ennen kuin pystyin edes vähän avautumaan. Pitkään kävin itseni kan