Peilikuva ja bikinit, diagnoosilla vaikea masennus

My diary 

Peili.
Mitä sinä näet, kun katsot peiliin? Saako se sinut innostumaan, ottamaan selfien, hymyilemään? Vai näetkö jotain, mitä et halua nähdä? Kierrätkö peilin kaukaa, katsotko vain, kun on pakko? Häpeätkö itseäsi? Näetkö peilissä vastenmielisen, lihavan ja ruman ihmishahmon?



Minä vihaan peilejä.
Olen aina vihannut peilikuvaani. Näen sieltä vääränlaisen, vääränmallisen ihmisen. Ainoastaan silloin, kun kävin kolme kertaa viikossa jumpassa, salilla nostelemassa painoja, uimassa, hiihtämässä, sauvakävelemässä ja ratsastamassa, silloin olin tyytyväisempi peilikuvaani. Mitä kovempaa rääkkäsin itseäni, sitä paremmalta minusta tuntui.

Masennus.
Sitten tapahtui jotain. Sain vaikea masennus diagnoosin ja minä muutuin. Muutuin ulkoisesti ja sisäisesti. En enää kyennyt harrastamaan. Hautauduin kotiin neljän seinän sisälle. Ahdistus- ja paniikkikohtaukset tulivat jokapäiväisiksi kavereiksi. Kunto rapistui ja kiloja alkoi kuin huomaamatta kertymään. Ja se sai ahdistumaan ja masentumaan lisää.

Lääkkeet.
Sain kasan lääkkeitä masennukseen. Syön lääkkeitä, joiden yleisimpiä haittavaikutuksia ovat mm. painonnousu, turvotus ja ruokahalun lisääntyminen.  Ja minähän söin! Söin pahaan oloon, tyhjään oloon, kaikkeen oloon. Masennuin entistä enemmän läskin vyöryessä ympärilleni.

Sovituskoppi.
Vihoviimeinen paikka: kaupan sovituskoppi! Aloin ostamaan vaatteeni sovittamatta. En halunnut nähdä itseäni peilistä kirkkaissa valoissa. Muutaman kerran ostin liian pieniä vaatteita, koska en tajunnut uutta kokoani.



Vyötärön ympärysmitta. 
135 senttimetriä! Niin paljon mittanauha näytti. Silloin lopullisesti havahduin. Tajusin, että voin sairastua diabetekseen, verenpainetautiin, liikuntaelinsairauksiin, metaboliseen oireyhtymään ja sitä en halunnut mistään hinnasta! Aloin tarkkailemaan syömistäni ja laskemaan kaloreita. Kului muutama kuukausi ja olin tyytyväinen, kun mittanauha näytti 95 senttiä.

Bikiniostoksilla.
Yli kymmeneen vuoteen en ollut pukeutunut bikineihin. Paras uima-asu, jolla juuri ja juuri uskalsin näyttäytyä ihmisten ilmoilla, oli mummouimapuku. Sellainen, mikä peittää ja kätkee mahdollisiman paljon. Nyt unohdin mummouikkarit, otin kasan bikineitä mukaani ja suuntasin sovituskoppiin. Silmäluomien raosta katsoin itseäni peilistä. Ostin kolmet bikinit. Menin kotiin ja onnittelin itseäni saavutuksestani.



Muhkurat ja pahkurat.
Niitä on edelleen ja niiden näkeminen ällöttää edelleen. Mietin sitä hetkeä, kun parin kuukauden kuluttua vetäisen bikinit päälleni etelän auringossa ja suuntaan rannalle. Ajatuskin kauhistuttaa tällä hetkellä. Yritän suhtautua tilanteeseen huumorilla ja leikittelen ajatuksella, että jospa ne muhkurat ja pahkurat sulaisivat paahtavan auringon alla. No, ainakin ne näyttävät siedettävämmältä saatuaan rusketusta pintaan.


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Oikea sairausko?

Osastolla, diagnoosilla: vaikea masennus

Minun selfie

Kadonnut elämänhalu, diagnoosilla vaikea masennus

Mistä rakkaus alkaa

Ahdistuneisuushäiriökö, diagnoosilla vaikea masennus

Rakas äitini

Lääkkeet, diagnoosilla: vaikea masennus

Vanki, diagnoosilla vaikea masennus

Tuskainen päivä, diagnoosilla: vaikea masennus