Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on huhtikuu, 2020.

Iloista vappua!

Kuva
My diary  Minulla on paljon ihania muistoja lapsuuden vapuista. Silloin kokoonnuttiin perheen kanssa yhteen. Sima oli valmiina ja munkit paistettu. Kävimme vappulounaalla ja joka vappu ostettiin meille lapsille omat vappupallot. Kaipaan lapsuuden vappuja. Vanhempani eivät enää ole rinnallani, mutta sitäkin rakkaimpana sydämessä, muistoissa. Vappu on joulun jälkeen se aika, jolloin mieleeni nousee haikeus ja ikävä. Nyt vietän ihan omanlaistani vappua oman perheeni kanssa.  Iloista vappua!

Romahdus, diagnoosilla vaikea masennus

Kuva
My diary  Mitä ihmettä tässä taas tapahtui? Eilen kehuin lääkärille, miten hyvä olo mulla on. Tänään heti aamusta onkin paska olo. Ahdistaa ja itsetunto on nollassa. Mieleen nousee rytinällä inhottavia muistoja, inhottavia ajatuksia, tunteita. Muistaa, kuinka huono on ja kuinka hävettää kaikki. Häpeän aalto suorastaan vyöryy päälle. Se täyttää pään ja ajatukset. Inhottava lamaava häpeä. Mitä ihmettä tapahtui? Olisko pitänyt pitää vaan turpa kiinni hyvästä olosta, ettei masennus kosta? Vuorokausi, siis yhden vuorokauden ajan mulla oli hyvä olo! En mä voi muuta kuin nauraa itkun sekaista epätoivoista naurua. Masennus on mustasukkainen. Se ei anna mun nauttia elämästä, tuntea hyvää oloa.  Mä oon niin pettynyt itseeni,  niin väsynyt tähän kaikkeen. Väsynyt kamppailemaan masennusta vastaan. Romahdus. Se istuu vierelläni ja nauraa ilkkuen päin naamaa. Huominen, se tulee taas huomenna. Mä jaksan odottaa sitä ja silloin kaikki on taas

Hermoilua, diagnoosilla vaikea masennus

Kuva
My diary  Hermostuttaa. Tänään on hoitopalaveri. Käydään läpi kulunut reilun puolen vuoden terapiajakso. Aika on iltapäivällä ja olen heti aamusta kamalan hermostunut. Ai miksi olen hermostunut? No kun pitää poistua kotoa ja pitää odottaa koko aamu ja aamupäivä, että pääsee liikkeelle. Että saa hoidettua asian pois alta. Koko aamu ja aamupäivä on pilalla, koska hermoilen niin paljon. Odotan vaan ja hermoilen enemmän ja enemmän. Älytön juttu hermoilla, mutta olenkin älytön ja omituinen. Haluais vaan kököttää kotona ilman voimia vieviä ihmiskontakteja. Hermostuttaa, koska joudun kertomaan miltä musta tuntuu nyt, miten kevät on mennyt. Hitto vie! Kurkkua kuristaa jännitys ja on ällöttävä olo. Ei kuitenkaan masenna, ei ahdista. Tai ehkä vähän. Typerää, mutta en vaan voi tälle olotilalle mitään. Nyt tekis mieli kiroilla ja huutaa. Hakata päätä seinään. Voi helvetinkuustoista!!

Ihoni muistaa, diagnoosilla vaikea masennus

Kuva
My diary  Ihoni muistaa.  Se muistaa kuinka minuun sattui. Se on tatuoituna iholleni, sieluuni. Se seuraa minua, vaikka kuinka yritän unohtaa, juosta pakoon. Se tulee uniin, joka yö. Vihaan sitä. Vihaan, koska se on osa minua, se osa, jonka haluan tappaa. Näin taas unta sinusta. Heräsin ja sinä olit ihollani,  hikisenä, raskaana. Minua itketti,  minua kuvotti. Vaikka olin hereillä, tunsin sinut, haisin sinulta. Kuinka minä vihasinkaan sinua, vihasin! Minun on pakko vihata, muuten nujerrat minut. Muistijälki.  Olet vieläkin raskaana ihollani, sielussani. Herättäkää mut tästä painajasesta, herättäkää! En ole ansainnut tätä, et voi enää kiusata minua, satuttaa minua. Et voi, et fyysisesti. Silti satutat. Haluan repiä sinut iholtani ja heittää muistosi alimpaan helvettiin! Olet sitkeä kuin purukumi. Otan sen suuhuni ja murskaan sen hampaillani. Lopulta sylkäisen roskakoriin haisevan jätteen sekaan. 

Hetken tauko masennuksesta, diagnoosilla vaikea masennus

Kuva
My diary  Kävin ulkona. Lenkillä. Kävin kävelemässä, tuulettamassa päätäni, ajatuksiani. Joka askeleella murskasin yhden ajatuksen, yhden muiston kenkäni alle. Päässä pyöri menneisyyden filmi. Filmi oli täynnä muistoja. Ahdistavia, masentavia, paskoja muistoja. Vähitellen ajatusten vilinä rauhoittui, hiljeni. Vilisevä filmi ei pyörinyt enää päässäni. Tuli tyhjä olo, helpottunut olo. Miten monta päivää, viikkoa on siitä, kun viimeksi kävin lenkillä? Kenellekään en sitä kerro. Teeskentelen, että kaikki on hyvin. Pidän itsestäni huolta, tottakai! En missään nimessä kerro sinulle, että päivästä toiseen piiloudun kotiin, käperryn sohvan nurkkaan, suljen sälekaihtimet ja suljen ulkomaailman pois elämästäni. Miksi minä niin teen? Siksi, koska minua ahdistaa. Siksi, koska sairastan vaikeaa masennusta. Se kietoutuu tukahduttavana ympärilleni liian usein, liian raskaana. Se lamaannuttaa, vie ilon elämästä. Se tekee syrjäänvetäytyväksi. Saa

Koska huomenna kaikki on toisin, diagnoosilla vaikea masennus

Kuva
My diary  Lauseita. Sanoja sekavassa järjestyksessä. Haukkuvina huutavina, joskus hiljaisina äänettöminä. Ne satuttavat, saavat voimaan pahoin. Päässä helisee, sielussa helisee. Sanoja, joissa ei ole mitään järkeä. Ne jäävät elämään päähäsi, kehoosi. Toisinaan ne käväisevät jättämättä jälkiä. Usein kuitenkin raapivat ja repivät, haukkuvat ja arvostelevat. Sekamelska sanoja, jotka eivät sano mitään ja kuitenkin kuulet niiden huutavan. Masentavia ajatuksia, ne murskaavat, saavat ahdistumaan. Ne tulee ja mene. Välillä lennät pää pilvissä .  Ajatukset leijailee, sanat nauraa. Sinäkin naurat kovaa ja typerästi. Joskus tulee hyviä sanoja, hehkuvia sanoja. Nyt on hyvä olla. Takerrut siihen ajatukseen, sanaan. Hyvä, sinä olet hyvä. Olet tänään hyvä. Sanat leijailevat, annat niiden leijailla, koska huomenna kaikki on toisin.

Tylsä tyyppi, diagnoosilla vaikea masennus

Kuva
My diary  Mä oon nyt tylsä tyyppi. Oon ollut viimeiset viikot. Mä vaan olla möllötän päivästä toiseen. Ei ole kuoppia eikä huippuja. Onko tää sairaus nyt remissiossa? (Remissio: potilaan tilan koheneminen ja sairauden oireiden lievittyminen) En muista milloin olisi ollut näin tylsää, näin tasaista elämä. Jos olen ollut työkykyinen ja toimintakykyinen, niin sanotusti terve, ahdistus on kuitenkin ollut voimakkaana läsnä. Lääkkeiden haittavaikutusten takia päivittäin syötäviä lääkkeitä on nyt vähemmän. Lääkäri pelotteli, että palaan samaan tilanteeseen, mikä oli vuosi sitten. (Sain silloin päähäni lopettaa syömästä suurimman osan lääkkeistäni.) Oli pelkona, että romahdan taas masennuksen syvään syöveriin tai sitten iskee vauhti päälle, hypomania. Mutta eipäs tullut, ei kumpaakaa olotilaa. Tylsä tyyppi. En ole ihan varma, olenko tyytyväinen tähän olotilaa. Hyvä juttu on se, että pää saa nyt aikaa toipua ja keho levätä. Ei ole koko ajan yliviritt

Muistatko kun?

Kuva
Muistatko,  kuinka hauskaa meillä oli, kun...  On muistoja,  jotka haluan muistaa ja joita olisi mukava muistella.  On muistoja,   jotka haluan unohtaa.  Muistoja, paljon muistoja.  Kenen kanssa niitä muistelisin?  Kenen kanssa niille  nauraisin, itkisin?  Kipeitä muistoja,  katkeria muistoja.   Muistoja, jotka saavat vieläkin punastumaan.  Kuinka paljon ihmiseen  mahtuukin muistoja!  Yksin.  Yksin minä niitä muistoja  muistelen.  Olet poissa elämästäni.  Sinä, jonka kanssa minulla  on paljon muistoja.  Vuosikymmeniltä  tuhansia muistoja.  Muistatko silloin kun...  Muistatko,  kuinka meitä nauratti?  Muistoja.  Onneksi on muistoja,  ne mukanani jaksan eteenpäin.  Ne muistot tekevät minusta sen,  joka nyt olen.  Muistatko?  Minä muistan. 

Yksinäisyys, diagnoosilla vaikea masennus

Kuva
My diary  25.04.2017 Välillä on tosi paska olo. Ihan sen takia, kun ei ole ketään, ei kerta kaikkiaan ketään, jonka kanssa purkaa mieltä. Mä haluaisin vaan pois, jonnekin, missä ei olis yksin. Pois tästä hetkestä, pois tästä ahdistavasta paskasta! Kaikki ihmissuhteet on finito. Olen itse suurin syypää siihen, että ystävät on kaikonneet. Olen ollut täys sekopää monta kertaa. Olen ollut rasittava, takertuva, hankala, ailahteleva. Kuka sellaista jaksaa, ei kukaan! En itsekään jaksa! Ystävät, ei niitä ole koskaan kunnolla ollutkaan. Tai oli, joskus. Ja kuitenkin tuntuu, ettei ollut. On niin paljon tilanteita, hetkiä, jolloin on yksin kaikkien vaikeuksien keskellä. Mä oon niin vitun yksin! Yksin kaiken tämän masennuksen ja ahdistuksen keskellä. Olen muuttunut syrjäänvetäytyväksi. Yksinäisyys ahdistaa, mutta myös sosiaalisuus ahdistaa, vie voimat. Vihaan tätä sairautta!

Hypomaniaa, diagnoosilla vaikea masennus

Kuva
My diary  Päiväkirjamerkintä huhtikuu 2017. Kirjoitettu jonkinasteisesta hypomaniassa. Mä vihaan kaikkea ja kaikkia, mutta eniten vihaan itseäni. Vihaan! Yritän kirjoittaa miltä musta tuntuu ja alan kelaamaan ja pilkulleen miettimään, miten kirjoitan, mihin tulee perkeleen pilkku, onko lauserakenne oikein. Vi..n pilkunviilaaja! Tee nyt niitä virheitä, oo täys sekopää! Saat olla! Voihelvetinkuustoista! Nyt oikeestaan ekan kerran elämässäni mun ei tarvi välittää muitten mielipiteistä. Mun ei tarvitse välittää yhtään mistään! Saan olla just se ääliö sekopää, mikä oikeasti olen. Ei tarvitse esittää mitään. Ei ole PAKKO mennä muiden mukana. Voin olla hapan ja hankala itseni. Voin laatia oman aikataulun, mennä nukkumaan silloin kun huvittaa, herätä silloin kun huvittaa. Kalenteri saa olla ilman yhtäkään merkintää. Mun ei ole pakko, kukaan ei ole määräämässä, hengittämässä niskaan ja vaatimassa. Kukaan ei arvostele, hauku ja katso pitkin

Älä romahda, diagnoosilla vaikea masennus

Kuva
My diary Minä, joka en koskaan uskonut olevani... En uskonut olevani se, joka romahtaa. Olin se, joka piti itsestä huolta. Oli se, joka urheili veren maku suussa, joka ei koskaan pysähtynyt. Olin se, joka ei ollut heikko, laiska, saamaton. Olin se ärsyttävä himoliikkuja, jota vihasit. Se, joka kävi kolme kertaa viikossa aerobicissä ja salilla, ja samalla imetti kolmen kuukauden ikäistä vauvaa. Se, jonka kilot jäi synnytyspöydälle. Olin se saamarin itsekeskeinen hyväkäs! Olin, niin minä olin, joskus. En ole enää. Olen saamaton, laiska, heikko ja lihava. Olen epäonnistunut ja rikki. Särkynyt ja repaleinen Olen mokannut kaikessa, olen hukannut suunnan elämässäni. Olen yksin ja haparoiden epätoivoisena eteenpäin. Etsin jotain, etsin itseäni. Olen monta kertaa luovuttanut ja taas noussut. Minä masennuin, romahdin, elämäni hajosi, pirstaloitui. Nyt etsin palasiani ja niistä itseäni. Kiipeän epätoivoisesti loputtomia portaita. Olen jo puolessa

Onneks mun ei tarvi, diagnoosilla vaikea masennus

Kuva
My diary Päiväkirjamerkintä parin vuoden takaa Epämiellyttäviä muistoja työelämästä Tulipa ahaa-ajatus mieleen: olisiko mun identiteetti kehittynyt erilaiseksi, jos olisin ollut eri alalla? Jos olisinkin opiskellut ihan jotain muuta, jonkin toisen ammatin? Olisinko ihan eri tyyppi nykyään? Musta tuntuu näin jälkeen päin, että se olisi ollut helpompaa ja järkevämpää... Olisinko vielä töissä? Tällä hetkillä mulla on vaan negatiivisiä ajatuksia ja tunteita omasta työelämästä. Varsinkin kymmeneltä viimeiseltä vuodelta. Inhottaa kaikki työhön liittyvä, kaikki muistot ahdistaa ja yököttää. Mä olin liikaa johdateltavissa työpaikoillani. Mulle sattui pari kertaa narsistinen pomo. He jättivät syvät arvet, traumat. Oli myös muutama työkaveri, jotka olivat vahvoja väärällä tavalla. He haukkuivat muita kuin räksyttävät rakkikoirat ja aiheuttivat kireän ilmapiirin. Onneks mun ei tarvi! Onneks mun ei tarvi enää ikinä mennä siihen työpaikkaan töihin! Onneksi m